sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Käyttöohjeet kadoksissa

Kuluneiden parin vuoden aikana olen usein toivonut, että vauvoille ja lapsille olisi olemassa helppojen ratkaisujen käyttöopas. Sellainen mistä voisi suoraan lukea toimintaohjeet ja ratkaisut tilanteeseen kuin tilanteeseen. Olen pettynyt useimpiin lukemiini kasvatusoppaisiin. Huonoimpia ovat yleensä olleet juuri ne opukset, joissa yritetään tarjota yleispäteviä ohjeita. Lapsi oppii nukkumaan itsekseen silittelemällä. Puolivuotias ei enää tarvitse yösyöttöjä. Kiinteitä syödään viisi ateriaa päivässä. Vanhempien pitää sanoa ei niin kauan, että lapsi oppii. Lasten on parasta olla tiettyyn ikään saakka kotihoidossa. Lasten on parasta mennä tietyssä iässä kodin ulkopuolelle hoitoon. Ja niin edelleen.

Ainoat yleispätevät, kaikkiin lapsiin ja kaikille perheille sopivat kasvatusohjeet, jotka kahden vuoden kokemuksella allekirjoitan, ovat:
1) Opettele tuntemaan lapsesi, itsesi ja omalle perheellesi parhaat tavat toimia.
2) Älä korjaa sitä, mikä ei ole rikki. Toisin sanoen toimi muuttaaksesi vain niitä asioita, jotka ovat oikeita ongelmia ja häiritsevät sinua itseäsi.
3) Valitse tärkeimmät asiat, joilla on sinulle eniten merkitystä ja relaa muiden suhteen. Vanhemmuutta ei voi suorittaa täydellisesti, mutta kaikista tärkeistä ajatuksista ja periaatteista ei tarvitse luopua.

Ykköskohta on kaiken A ja O, mutta myös hankalin. Uskon, että vauvan/lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteen rakentaminen ja vahvistaminen on hyvin keskeistä. Vastasyntyneen ja pikkuvauvan kanssa se tarkoittaa välitöntä vauvan viesteihin (itkuun ja muuhun kommunikaatioon) vastaamisen opettelua ja läheisyyttä. Vauvan kasvaessa suhteeseen tulee enemmän tilaa itsenäisyydelle. Olennaista on kuitenkin se, että toisen voi oppia tuntemaan ainoastaan paneutumalla olemaan lähellä, kuuntelemaan ja jakamaan aikaansa.

Niin kutsuttua kiintymysvanhemmuutta kritisoidaan usein siitä, että siinä syyllistetään kaikkia niitä, jotka eivät koe omakseen kantoliinoja, perhepetiä, imetystä, kestovaippoja, vauvojen vessahätäviestintää, sormiruokailua, vauvaviittomia ja mitä kiintymysvanhemmuuteen liitetäänkään. Silloin sekotetaan toisiinsa tavoitteet ja keinot. Tavoitteena on oppia ymmärtämään vauvaa omana erityisenä itsenään ja rakentaa läheinen ja turvallinen varhaislapsuuden kiintymyssuhde. Kantaminen, nukkumis- ja syömisjärjestelyt jne. ovat keinoja, jotka auttavat pääsemään tähän tavoitteeseen. Niistä voi valita itselleen toimivat jutut ja heivata ne, jotka eivät sytytä. Kantoliina on tekninen ratkaisu, jonka avulla lasta voi pitää lähellä, mutta läheisyyttä voi antaa ilmankin. Imetys on vuorovaikutusta, läheisyyttä ja vauvan viesteihin vastaamista, mutta samoja juttuja voi toteuttaa pulloruokinnankin kanssa. That's it.

Vanhemmuuden todellinen haaste ei ole siinä, miten keksiä itselleen hienoimmat kasvatusperiaatteet vaan siinä, miten toimia käytännön arkisissa tilanteissa. Usein tiedän, mitä haluan, mutta en tiedä, miten siihen konkreettisesti pääsisi. Haluaisin kovasti, että minulla olisi lapsiini lämpimät, luottavaiset ja kunnioittavat välit, mutta arjen keskellä toimin monesti tavoilla, joiden tiedän toimivan täysin päinvastaisesti. Usein tulee reagoiduttua torumalla, huutamalla, nalkuttamalla tai kieltämällä sellaisissa tilanteissa, joissa se ei ole yhtään tehokas tapa toimia. Arki lasten kanssa on jatkuvaa ongelmanratkaisua. Jos minulla on jokin ongelma lapsen käytöksen suhteen, tarvitsen konkreettisia ideoita siitä miten voisin toimia parhaiten ratkaistakseni tilanteen. Siinä käyttöohjeet tulisivat tarpeeseen.

Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, kuka on esikuvani vanhemmuudessa. Kenen toimintatapoja lasten kanssa arvostan todella ja kenestä voisin ottaa mallia. Jouduin toteamaan, ettei sellaista taida olla. Omien vanhempieni useimmista tavoista haluan sanoutua irti. Monien ystävieni lapset ovat vielä sen verran pieniä, että he eivät ole joutuneet kohtaamaan läheskään kaikkia edessäolevia haasteita ja ongelmia. Välillä näkee tuntemattomien ja puolituttujen ratkaisevan tilanteita tosi hyvin, mutta useimmiten silmiin pistävät ne myötätunnon/-häpeän hankalat tilanteet, joskus myös todelliset "apua ei noin" -tilanteet.

Voisikohan vertaistuki korvata esikuvat? Onkohan ihmisillä yleensä joitakin vanhemmuuden esikuvia, jotka voivat auttaa ratkaisemaan pulmia ja antaa inspiraatiota?

2 kommenttia:

  1. Minulla on neljä lasta, kaikki jo vauvaiän ohittaneita:) En ole lukenut mitään kasvatusoppaita mutta mummun oppeja olen käyttänyt hyväksi. Aika hyvin on tähän asti pärjätty.

    VastaaPoista
  2. Olisipa niitä hyviä malleja! Olen aina vähän kateellinen kaikille, joilla on järkeviä lähisukulaisia :)

    VastaaPoista